George Armstrong Custer (5. joulukuuta 1839 New Rumley, Ohio – 25. kesäkuuta 1876 Little Bighorn, Montana) oli yhdysvaltalainen ratsuväen komentaja, joka tunnetaan parhaiten kärsimästään murskatappiosta ja kuolemastaan Little Bighornin taistelussa. Custer oli sotilasarvoltaan väliaikainen prikaatikenraali. Hänen vakituinen sotilasarvonsa oli everstiluutnantti. Custeria kutsutaan kirjallisuudessa usein virheellisesti ”kenraali Custeriksi”.
Nuoruus ja avioituminen George Custer syntyi vanhempiensa ensimmäisenä yhteisenä lapsena. Hänen isänsä Emanuel Henry Custer oli seppä. Äidin nimi oli Maria Kirkpatrick Ward. Perheen lapsien määrä kasvoi myöhemmin kolmella pojalla ja yhdellä tytöllä. Heidän nimensä olivat syntymäjärjestyksessä Nevin, Thomas, Boston ja Margaret. Jo pienenä Georgea alettiin kutsua toisen etunimensä mukaan Armstrongiksi. Hän itse ei osannut lausua nimeään oikein, vaan siitä tuli ”Autie”, josta muodostui yleisesti käytetty lempinimi.
Nuori Custer varttui lapsuutensa Monroessa, Michiganissa. Hän kävi koulua Ohiossa, ja hänen kunnianhimoinen päämääränsä oli pienestä pitäen tulla sotilaaksi.
Opiskelu thumb|right|180px|Custer vuonna 1857. Koulunkäyntinsä lopetettuaan Custer aloitti vuonna 1857 sotilasuransa West Pointin sotilasakatemiassa. Hän solmi monia ystävyyssuhteita niin lännestä kuin etelästäkin tulleiden kadettien kanssa. Myöhemmin hän joutui taistelukentällä kohtaamaan erään huonetoverinsa, joka Yhdysvaltojen sisällissodassa edusti vihollisen joukkoja eli Etelävaltioita.
West Pointissa Custer tunnettiin useilla lempinimillä, kuten ”Cinnamonina” ja ”Curlynä”. Kumpikin nimi liittyi hänen kihariin hiuksiinsa, jotka tuoksuivat kaneliöljyltä. Hän sai epäsopivasta käytöksestään useita muistutuksia. Vaikka teot eivät olleet juuri suunsoittoa kummempia, niiden määrä oli epätavallisen suuri. Vakavammista rikkeistä ei ole löytynyt merkintöjä. Custer käytti opiskeluaikoinaan jonkin verran alkoholia, mutta tutkimukset osoittavat, että suurin osa West Pointin kadeteista teki samoin.
Vuonna 1861 Custer valmistui 34-henkisen vuosikurssinsa viimeisenä.
Avioliitto thumb|right|190px|George ja Elizabeth Bacon Custer. Custer avioitui 9. helmikuuta 1864 Elizabeth ”Libbie” Baconin kanssa. He olivat tunteneet toisensa jo lapsuudessaan Monroessa, mutta virallisesti heidät esiteltiin toisilleen kiitospäivän juhlissa vuonna 1862.Teilas s. 233. Libbie oli kuusi vuotta miestään nuorempi, ja häntä pidettiin sekä kauniina että älykkäänäVert s. 62. Pari oli kirjeenvaihdossa runsaan vuoden ajan ennen avioitumista. Libbien isä ei halunnut tyttärensä seurustelevan sotilaan kanssa, mutta tyttö ei antanut tämän mielipiteen vaikuttaa päätökseensä tulla rouva Custeriksi. Custer itse myönsi, että Libbiellä oli taito hillitä hänen ajattelematonta ja röyhkeää tapaansa käyttäytyä, ja oli hänelle ihanteellinen puoliso.
Avioliiton jälkeen pari vietti kuherruskuukautensa New Yorkissa. Sen jälkeen he asettuivat asumaan Washingtoniin, jossa heistä tuli seurapiirien lemmikkejä. Kun Custer oli sotakentillä, Libbie piti yllä suhteita republikaanisen puolueen jäseniin. Hän hankki vaikutusvaltaa kongressin edustajiin, ja tällä saattoi myös olla ratkaiseva merkitys Custerin sotilaalliseen ylennykseen keväällä 1865.
Sotilasura Ensimmäiset vuodet Custer osallistui Yhdysvaltain sisällissotaan pohjoisvaltioiden joukoissa ratsuväen komentajana. Hänen sotilaallinen nousunsa oli nopea, ja perustui voimakkaaseen kunnianhimoon ja tiukoissa tilanteissa osoitettuun kylmäverisyyteen. Hänen uskaliasta toimintaansa ei kuitenkaan pidetty erityisen älykkäänä. Custer hankki itselleen vapaaehtoisten kenraalimajurin paikallisarvon ja suunnitteli itselleen kiiltävän ja samettisen univormun.
3. heinäkuuta 1863 Custer ja hänen prikaatinsa, joka tunnettiin nimellä ”Wolverines” (michiganilaiset), näyttelivät tärkeää roolia Gettysburgin taistelussa, joka käytiin Pennsylvaniassa. Custer johdatti taistelun aikana miehensä uskaliaaseen rynnäkköön, joka mursi etelävaltioiden joukkojen selustan. Vaikka Custer menetti 257 miestä, enemmän kuin yksikään muu pohjoisvaltioiden ratsuväkirykmentti taistelun aikana, Gettysburgissa osoitettu uhkarohkeus toi hänelle paljon kunniaa. Samalla hänen prikaatistaan tuli eräs sodan juhlituimmista sotilasyksiköistä.
thumb|right|170px|Custer istuvassa samettisessa husaarintakissaan, jonka hän oli suunnitellut itse. Hän oli sisällissodan pohjoisvaltioiden kuvatuin upseeri. Seuraavan kahden vuoden aikana Custerin ratsuväki otti osaa vielä moniin taisteluihin, jotka päättyivät lähes vuoden jatkuneeseen Petersburgin piiritykseen. 9. huhtikuuta 1865 kenraali Robert E. Leen johtamat etelävaltioiden joukot antautuivat pohjoisvaltioille, joka merkitsi samalla sisällissodan päättymistä.
Sankarin maineeseen noussutta Custeria pidettiin yleisesti raakana kiipijänä, joka vaati joukoiltaan mahdottomia ja jota suurin osa hänen omista miehistään vihasi.Apu-lehti vuosi 1963. Hän oli onnistunut luomaan ympärilleen sädekehän, koska hyvä onni oli sopivasti auttanut häntä taisteluissa. Sisällissodan jälkeen Custeria ei välttämättä olisi tarvittu ollenkaan, mutta muun tekemisen puutteessa hän jäi armeijaan odottamaan itselleen sopivaa työtä. Hän kieltäytyi kuitenkin ottamasta komentoonsa ensimmäisenä tarjottua kymmenettä ratsuväkikomppaniaa, joka oli koottu työttömistä ja asunnottomista afroamerikkalaisista. Alabamasta, Louisianasta ja Tennesseestä tulleet vapautetut mustat orjat olivat tottuneet rasismiin ja nostivat itsensä maineeseen tulevien intiaanisotien pelättyinä puhvelisotilaina.
Sopivampi pesti Custerille ilmaantui loppuvuodesta 1866, kun läntisten territorioiden ylipäällikkönä toiminut kenraali Winfield Scott Hancock alkoi varustaa retkikuntaa, jonka tehtävänä oli valvoa intiaanien käytöstä ja rangaista niitä, jotka syyllistyisivät rikollisiin tekoihin valkoisia vastaan. Tämä oli valheellinen veruke retkikunnan kokoamiseen, sillä todellisuudessa Hancockin tarkoitus oli ajaa intiaanit pois mailtaan huolimatta niistä monista sopimuksista, joita oli allekirjoitettu takaamaan maat niiden alkuperäisille asukkaille.
Custer sai komentoonsa Yhdysvaltain seitsemännen ratsuväen, joka koostui lähes kokonaan eri miehistä kuin sisällissodan aikana. Mukana oli seikkailijoita, etsintäkuulutettuja rikollisia ja ammattitappajia. He saivat tehtäväkseen ajaa takaa kapinoivia cheyennejä ja näihin yhdistyneitä siouxeja, jotka kävivät rautatietyöläisten, vankkurien ja postiasemien kimppuun läntisen Kansasin ja Nebraskan alueilla. Custerin polkuja tasangoilla viitoittivat poltetut ja evakuoidut kylät, mutta ryöstöretkiin osallistuneet soturit onnistuivat välttelemään heitä. Kesällä 1867 intiaanit tekivät aselevon, mutta se kesti vain lyhyen aikaa. Väkivaltaisuudet leimahtivat liekkeihin uudelleen jo samana vuonna.Waldman s. 149.
Washitajoen verilöyly Läntisten alueiden ylipäällikkö ja prikaatinkenraali Philip H. Sheridan lähetti ensiluokkaisia rajaseudun miehiä nujertamaan intiaanit, mutta cheyennien lisäksi vastassa oli kiowia ja comancheja. Sota siirtyi etelämmäksi ja mukaan liittyi Sheridanin alaisuuteen siirtynyt Custer ja hänen ratsuväkensä. Sheridan suunnitteli hyökkäystä Oklahoman WashitajoenWashitajoen nimen kirjoitusasu (ei Wachita) perustuu Dee Brownin teokseen Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen, sivut 152, 156 ja 311. reservaattialueella sijaitsevaan cheyennien talvileiriin, joka toimi rauhantahtoisen päällikön Mustan Kattilan alaisuudessa. Tämä oli tuonut joukkonsa pois sota-alueilta osallistumatta siellä käytäviin taisteluihin. Sheridan tiesi, että Mustan Kattilan leiriin ei kuulunut kovinkaan paljon nuoria sotureita.Newark & May s. 251. Tämä asia helpotti hänen päätöstään antaa Custerille määräyksen hyökätä kylään.
thumb|Custer kävelytti vangitsemiaan cheyennenaisia yli sata kilometriä lumen peittämillä tasangoilla jäätävän tuulen piiskaamina. Theodore R. Davisin aikalaispiirros. 27. marraskuuta 1868 Custer joukkoineen tunkeutui läpi lumituiskun Mustan Kattilan leiriin. Hyökkäyksen vaikuttavuutta lisätäkseen rykmentin soittokunta puhalsi torvillaan Custerin lempisävelmää ”Garry Owenia”.Henriksson s. 111. Cheyennet eivät ehtineet nousta puolustukseen, vaan yrittivät paeta suojaan sekasorron alta. Heidän muonansa ja talvivarustuksensa tuhottiin, ja yli 800 intiaaniponia ammuttiin. Taistelu oli ohi muutamassa minuutissa, mutta sen seuraukset olivat murheelliset cheyenneille. Päällikkö Musta Kattila ja 103 leirin asukasta kuoli. Heistä 92 oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Eloon jääneet 53 naista ja lasta pakotettiin kulkemaan jalkaisin yli sadan kilometrin matka lähimpään linnakkeeseen paksussa lumessa ja kovassa pakkasessa.
Venäjän suuriruhtinaan vierailu Washitan verilöylyn jälkeen Custerin saama kyseenalainen maine levisi tasankointiaanien keskuudessa ja hänestä käytettiin halventavaa liikanimeä ”Vaimontappaja”. Cheyennet ja siouxit kutsuivat Custeria myös ”Pitkätukaksi” hänen hiustensa mukaan. Ulkoista olemusta korostava samettinen sisällissodan aikainen asepuku oli tasangoilla vaihtunut valkoiseksi pukinnahkaiseksi turkismetsästäjän hapsutakiksi. Tästä muodostui liehuvan tukan ohella Custerin tunnusmerkki, jota seuraavan vuosisadan elokuvantekijät hyödynsivät.Frost s. 179.
Custerin saamat tehtävät eivät liittyneet yksinomaan vierailuihin tasankointiaanien kylissä. Alkuvuodesta 1872 hän oli mukana Venäjän keisarin Aleksanteri II:n pojan suuriruhtinas Aleksein ja tämän seurueen metsästysretkillä Nebraskan tasangoilla.Teilas s. 228.Leckie s. 134. Ruhtinas ampui kahtena päivänä useita biisoneita ja oli katselijana sadan sioux-soturin esittämässä rauhanomaisessa sotatanssissa. Maailmankiertueella oleva ruhtinas vieraili Custerin mukana myös Denverissä, josta he jatkoivat Louisvilleen. Siellä rouva Custer liittyi seurueeseen mukaan ja kertoili jälkeenpäin ylpeänä kuninkaallisesta kohtelusta, jota oli saanut osakseen venäläisten arvovieraiden mukana liikkuessaan. Yli kuukauden kestäneen vierailun jälkeen ruhtinas seurueineen matkusti Custerien seurassa laivalla alas Mississippiä New Orleansiin, josta hän jatkoi matkaansa venäläisen sotalaivan mukana päämääränään Havanna.Hatch s. 108.
Mustien vuorten kultalöydöt Vuonna 1874 kenraali Sheridan lähetti Custerin rykmentteineen tutkimusmatkalle sioux-intiaanien pyhille maille Mustille kukkuloille, jossa oli huhun mukaan tehty kultalöytö. Custer vahvisti asian, ja tietoa levitettiin tehokkaasti lehdistölle. Asia eteni aivan kuten Washingtonin päämajassa oli laskettukin. Kullanhimon sokaisemia onnenonkijoita ja seikkailijoita alkoi virrata Dakotan territorioon. Pienelle alueelle kertyi lyhyessä ajassa 15 000 kullankaivajaa. Custer joukkoineen oli valmiina avaamaan tulen, jos intiaanien ja kullankaivajien välille syntyisi erimielisyyksiä. Vaikka Custerin tehtävänä olikin ”suojella” alueen intiaaniväestöä, sotilaat eivät kyenneet tai edes halunneet estää kullankaivajien toimia.Henriksson s. 123.
thumb|left|Ulysses Grant ennen presidenttikauttaan. Yhdysvaltojen päämiehenä (1869–1877) hän kannatti ”rauhanpolitiikkaa”, joka perustui intiaanien sotilaallisesti alistettuun asemaan. Tasankointiaanit osoittivat kuitenkin politiikan perusajatuksen virheellisyyden. Siouxien eri leirikuntien ja heimojen päälliköt yhdistivät voimansa. He toimivat juuri päinvastoin kuin mitä heiltä osattiin odottaa. He halusivat neuvotella sen sijaan että olisivat ryhtyneet sotimaan. Yhdysvaltojen presidentti Ulysses S. Grant joutui tukalaan asemaan yrittäessään tehdä valintaa intiaanien ja kullankaivajien välillä. Hän nimitti komission neuvottelemaan lakotain kanssa Mustien vuorten ostamisesta. Intiaanien johdossa toiminut Punainen Pilvi piti kiinni sopimuksesta, joka oli kirjoitettu 1860-luvun lopulla ja jossa maat oli luvattu lakotoille. Hän oli valmis myymään vuoret, mutta palkkioksi niistä hän vaati Yhdysvaltoja elättämään kansaansa seitsemän sukupolven ajan ja maksamaan lisäksi 600 miljoonaa dollaria. Grantin komissio ei suostunut vaatimuksiin.Henriksson s. 124.
Custer ja Grant