Eloonjäämisen haasteet () on BBC:n tuottama ja David Attenborough’n käsikirjoittama ja juontama luontodokumenttisarja. Se ensiesitettiin Yhdistyneessä kuningaskunnassa lokakuusta 1990 alkaen.
Eloonjäämisen haasteet käsitteli eläinten käyttäytymistä. Se oli laaja-alaisesti luontoa käsitelleen, Life on Earth -sarjasta alkaneen dokumenttitrilogian kolmas osa; Attenborough’n myöhemmät sarjat ovat keskittyneet johonkin erityisalueeseen. Eloonjäämisen haasteiden jaksot esittelivät elämän kiertokulun eri vaiheita syntymästä lisääntymiseen.
Sarja tuotettiin yhteistyössä Australian Broadcasting Servicen ja Turner Broadcasting Systemin kanssa. Tuottaja oli Peter Jones. Taustamusiikin sävelsi George Fenton.
David Attenborough’n Elämä-sarjassa Eloonjäämisen haasteita edelsi Elävä planeetta (, 1984) ja sitä seurasi Etelämantereen ihmeet (, 1993).
Taustaa
Sarjan kuvauksiin käytettiin yli kolme ja puoli vuotta, minä aikana Attenborough matkusti yhteensä lähes 400 000 kilometriä. Tuotantoryhmän tavoitteena oli viedä luontodokumenttien kuvaamista eteenpäin Elävän planeetan viitoittamalla polulla, ja niinpä tuotannossa kohdattiin paljon uusia haasteita.
Metsästävien simpanssien kuvaaminen oli mahdollista yksinomaan Hedwige ja Christophe Boeschin ansiosta; he olivat viettäneet viisi vuotta Norsunluurannikolla ihmisapinoita tutkien. Panamassa vaeltajamuurahaisten elävistä yksilöistä muodostunutta pesää puolestaan kuvattiin endoskoopin avulla. Uudenlaisia linssejä käyttämällä saatiin myös kuvamateriaalia, jossa tarkennuksen kohteena olivat sekä etualalla lähikuvassa olleet muurahaiset että taustalla näkyvä Attenborough.
Norsulauman elämän tärkeimpiä hetkiä päästiin kuvaamaan Cynthia Mossin avulla. Moss oli tutkinut eläimiä Keniassa jo kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, ja hänen tietojensa ansiosta tuotantoryhmä osasi olla paikalla oikeaan aikaan.
Kun kuvausryhmä halusi otoksen, jossa kuusikymmentuhatpäinen kahlaajalintuparvi lentää Attenborough’n ylitse Norfolkissa, lentoreitin ennustamisessa värvättiin avuksi lintujensuojelujärjestö RSPB. Floridan pensasnärhet sen sijaan avustivat kuvauksissa ilman suurempia ponnisteluja, sillä niiden parissa tehdyn tutkimuksen ansiosta ne olivat tottuneet ihmisiin.
Termiittikeon sisään ryömiminen tuotti vaikeuksia David Attenborough’lle: sisällä oli niin ahdasta, että hän mahtui sinne vain tietyssä suunnassa, ja joutui hivuttautumaan hiljalleen ulos aina ottojen välissä.
Kun sarjan DVD-julkaisun sekä sarjaan liittyvän kirjan kansikuvaksi lopulta päätyneet kuvat miekkavalaiden patagonialaisella rannikolla harjoittamasta merileijonien pyynnistä otettiin, kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun tällaista käyttäytymistä oltiin ylipäänsä havainnoitu. Niinpä kuvaajien täytyi ottaa riskejä mennessään veteen yhdessä valaiden kanssa lähikuvien saamiseksi.Taustaa-osion lähteenä The Making of The Trials of Life -dokumentti
Jaksot
1: Syntymä
4. lokakuuta 1990 ensiesityksensä saanut ensimmäinen jakso perehdyttää erilaisiin tapoihin, joilla eliöt tulevat maailmaan.
Attenborough’n avaussanat viittaavat joulusaarentaskurapujen vuosittaiseen lisääntymiseen. Tapahtuma on ravulle riskialtis, sillä laji elää normaalisti maalla, ja munat täytyy laskea mereen, missä planeettamme vanhimmat eläinlajit vieläkin asuvat ja lisääntyvät. Yksi tuotteliaimmista veteen munivista lajeista on jättiläissimpukka, mutta myös jotkin maaeläimet, esimerkiksi rukoilijasirkat tuottavat suuret määrät munia.
Läntisissä Yhdysvalloissa Attenborough tarkkailee, kuinka maahan kaivautunut ampiainen naamioi kolonsa, ja täyttää sen sitten perhosentoukilla ruokkiakseen tulevaa jälkikasvuaan. Toisen lajin toukat puolestaan aloittavat elämänsä perhosentoukkien sisällä, ja syövät isäntänsä vähitellen hengiltä. Isompien eläinten pulmia havainnollistetaan lumihanhilla, joiden täytyy puolustaa muniaan naaleilta. Munan sisällä tapahtuva alkionkehitys näytetään yksityiskohtaisesti. Malleekana lämmittää muniaan mätänevillä lehdillä, ja Attenborough havainnollistaa sen huolellista lämmönsäätelyä yrittämällä lisätä hiekkaa munakekoon. Kana potkii hiekan välittömästi takaisin Attenborough’n päälle.
Merisiira on äyriäinen, joka uhrautuu täysin jälkikasvunsa eteen: sen kuoren sisällä kasvavat toukat rasittavat emoaan niin paljon, että viimeistenkin lähdettyä se lopulta kuolee.
Täysin kehittyneitä poikasia synnyttävistä nisäkkäistä näytetään muiden muassa gnuu, merileijona ja tsintsilla.
2: Poikasaika 11. lokakuuta 1990 esitetty toinen jakso kuvailee eri lajien jälkeläisistähoivaamistapoja. Attenborough määrittelee lapsuuden kahden tavoitteen avulla: on kasvettava ja säilyttävä hengissä.
Etelänmerinorsu nostetaan esimerkiksi eläimestä jonka lapsuus on hyvin lyhyt: poikanen hylätään kolmiviikkoisena, ja se jää yksin jopa kahdeksaksi viikoksi, jona aikana se kasvaa emon maidosta saadun rasvan avulla kyllin isoksi kyetäkseen uimaan.
Tiirat luottavat joukkovoimaan, sillä yhdessä ison parven kanssa asuessaan niillä on paremmat mahdollisuudet varjella jälkikasvuaan ryösteleviltä lokeilta. Osoituksena lumihanhien omistautumisesta on viidenkymmenen kilometrin matka, jonka ne tekevät Venäjän tundralla jalan saattaessan poikasiaan rannikolle. Skorpionit kantavat poikasiaan selässään, kun taas päästäinen jättää omansa kiven alle sillä välin, kun etsii ruokaa.
Haahka lukeutuu lajeihin, joiden keskuudessa vastuu jälkeläisistä jaetaan: naaraat valvovat säännöllisesti toisten samaan ryhmään kuuluvien yksilöiden poikasia. Myös marat ja lepakot käyttävät lastentarhoja — jälkimmäisillä niissä voi olla jopa miljoona yksilöä. Floridan pensasnärhillä lastenkasvatus tapahtuu yhteistyössä aiempien, aikuistuneiden jälkeläisten kanssa. Suuremmissa eläimissä samaa toimintamallia käyttävät norsut, joilla kaikki ryhmän naaraat osallistuvat poikasen kasvatukseen.
Simpanssien lapsuus on sosiaalisesti monimutkainen, sillä työkalujen käytön lisäksi niiden täytyy oppia kuinka toisiin tulee suhtautua. albatrossien täytyy oppia lentämään pikaisesti, sillä mereen päätyneet poikaset voivat joutua tiikerihaiden saaliiksi.
3: Ravinnon hankinta 18. lokakuuta 1990 esitetty jakso käsittelee eläinten ravinnonhankintatapoja.
Etelä-Amerikan sademetsässä vallitseva eläin- ja kasvilajien runsaus ei välttämättä merkitse helppoa ruokaa. Jotkut lehdistä ovat myrkyllisiä, joten niitä syövien täytyy olla varovaisia. Toiset kasvit sen sijaan lahjovat eläimet kuljettamaan siitepölyään tarjoamalla meden kaltaisia lahjuksia. Monet kolibrilajit ovat erikoistuneet syömään vain tietyistä kukista. Myös hedelmiä on tarjolla, ja esimerkiksi oravasaimirit eivät juuri muuta syökään. Papukaijat ja arat syövät kaoliinia vastamyrkyksi syömilleen myrkyllisille siemenille.
Attenborough katselee, kuinka 60 000 -päinen sirriparvi siirtyy yhtäkkisesti paikasta toiseen päästäkseen syömään laskuveden paljastamassa mutapohjassa piileviä nilviäisiä. Barrakudat jahtaavat pikkukaloja, ja ajavat parven lahteen, missä pelikaanit käyvät sen kimppuun. Lokit puolestaan ahdistelevat pelikaaneja päästäkseen osallisiksi niiden saamasta saaliista.
Eräs gekkolaji kykenee erottamaan työläistermiitit niitä vaarallisemmista sotilaista. Ristihämähäkkien verkot esitellään yhtenä eleganteimmista saalistusvälineistä. Kahden muun hämähäkkilajin, Nephilan ja siltä rosvoavan Argyrodesin ravinnonhankintaa tutkitaan lähemmin. Kuvut täynnä pesilleen palaavat tropiikkilinnut joutuvat fregattilintujen väijyttämiksi.
4: Saalistus ja pako
25. lokakuuta 1990 esitetty jakso esittelee toisia eläimiä saalistavia lajeja sekä saaliseläinten keinoja välttyä joutumasta saaliiksi.
Attenborough yrittää lähestyä kihujen pesää, jolloin lintujen aggressiivisuus tulee ilmi niiden hyökätessä hänen kimppuunsa. Patagonian rannikolla tietty miekkavalaiden ryhmä vaanii merileijonien poikasia, jotka erehtyvät pois turvalliselta matalikolta. Saalista saatuaan valaat vievät sen merelle ja leikkivät sillä ennen tappoa.
Myrkkyä voidaan käyttää sekä aseena että karkotteena, joista esimerkkeinä käytetään kyytä ja tomaattisammakkoa. Jotkin eläimet mainostavat puolustautumiskeinojaan, jottei niiden käyttö tulisi liian myöhään. Esimerkkeinä ovat haisunäätä, jonka ase on kaamea lemu, sekä jotkin salamanterit: molemmat korostavat varoitusväritystään erikoisilla asennoilla.
Näytillä on useita sauvasirkkalajeja monimutkaisine naamiointikeinoineen. Mitkään suojakeinot eivät auta vaeltajamuurahaisia vastaan, sillä ne nujertavat minkä tahansa vastaansa tulevan saaliin silkan lukumääränsä ansiosta.
Ritarihaukka on poikkeuksellinen, sillä se metsästää joukolla; kuuden yksilön ryhmä nähdään hiomassa taitojaan Uuden Meksikon autiomaassa. Lopuksi nähdään ryhmä simpansseja, jotka strategista ajattelua ja yhteistyötä käyttäen pyydystävät gueretsoja metsässä Norsunluurannikolla.
5: Suunnistajat 1. marraskuuta 1990 esitetty jakso tutkailee eri suunnistamismuotoja.
Auringonlaskun jälkeen Attenborough kuvailee Afrikassa eläviä lajeja, jotka eivät nojaa näköaistiinsa. Täplähyeena käyttää herkkää hajuaistiaan metsästäessään öisin, ja galagott virtsaavat käsiinsä merkatakseen liikkeensä. Jotkin eläimet, kuten salangaanit, lepakot ja jokidelfiinit käyttävät kaikuluotausta. Sähköankeriaat sen sijaan aistivat ympäristöään sähkökenttien avulla.
Päivänvalon aikaan käytössä ovat toisenlaiset keinot: hyppypäästäisellä on huolellisesti puhtaana pidetty polkuverkosto. Sillä on verkostosta päässään selkeä kartta, minkä ansiosta se pystyy pakenemaan tarvittaessa nopeasti vaikka oikoteitä pitkin. Saharassa Attenborough esittelee muurahaisen, joka tekee hyönteismaailman pisimmät maamatkat: Cataglyphis käyttää auringon sijaintia suunnistaessaan takaisin pesälleen suorinta mahdollista reittiä pitkin. Bahamalla merivirtojen ja aaltojen suunnan avulla suunnistavat langustit marssivat jonossa vähentääkseen veden vastusta.
Lapintiira matkustaa maailman ääreltä toiselle, yhteensä jopa 19 000 kilometrin matkan, voidakseen kalastaa päivänvalossa. Albatrossi mainitaan yhtenä taitavimmista suunnistajista: se voi matkata jopa 1300 kilometriä meren yllä etsiessään ruokaa poikasilleen, ja löytää silti aina takaisin pesälleen.
Lopuksi Attenborough kertoo ankeriaiden 10 000 kilometrin vaelluksesta, joka kestää kolme vuotta.
6: Asumisratkaisut 8. marraskuuta 1990 lähetetty jakso käsittelee eläinten tapoja suojautua luonnonvoimilta ja saalistajilta.
Kolo on hyvä turvapaikka, ja Attenborough vierailee preeriakoiran pesällä, joka on monimutkainen rakennelma ilmastointijärjestelmineen. Silkkiä pidetään niin suuressa arvossa, että ne, jotka eivät itse pysty sitä kutomaan, varastavat sitä toisilta. Erakkokolibri käyttää varastamaansa silkkiä tehdessään pesänsä lehden alapuolelle, kun taas räätälit kutovat kaksi lehteä yhteen. Monimutkaisen pesänrakentamisen mestari on kuitenkin kutoja, joka ei epäröi tuhota yli tuhannesta yhteenkudotusta ruohonlehdestä rakentamaansa pesää, jollei se houkuttele tarpeeksi naaraita.
Majava rakentaa yhden suurimmista eläinten asumuksista: sen puinen jokimaja siirtyy perintönä sukupolvelta toiselle, ja niinpä sitä huolletaankin jatkuvasti. Jotkin pistimettömät mehiläislajit käyttävät vahaa ja pihkaa monimutkaisten labyrinttimäisten rakennelmien luomiseen. Monet eläimet, kuten esimerkiksi erakkoampiaiset ja kalliopääskyt, käyttävät mutaa.
Termiittien hienostuneet luomukset tarjoavat turvaa, lämpöä, ilmastoinnin, itsenäiset lastentarhat ja puutarhat sekä saniteettitilat. Attenborough pitää länsiafrikkalaista lajia ylivertaisena rakentajana, ja ryömii keon sisään esittelemään sen tuuletusjärjestelmää.
7: Yhteiselämää
15. marraskuuta 1990 lähetetty jakso keskittyy lajeihin, jotka tekevät yhteistyötä ja riippuvat toisistaan, tai hyödyntävät toisiaan.