pienoiskuva|Näkymä Maaherrankadulle Mikkelin lääninhallituksen talon eteen. Mikkelin panttivankidraama (myös Jakomäki-Mikkelin panttivankidraamaReinboth, Sipilä 2018, s. 17 tai Mikkelin pamausTuori 2023, s. 197) oli 8.–9. elokuuta 1986 pankkiryöstöstä käynnistynyt tapahtumasarja, joka päättyi räjähdykseen Mikkelin torin laidalla.
Tapahtumat alkoivat, kun katkaistulla haulikolla ja dynamiittipanoksella varustautunut mies ryösti Kansallis-Osake-Pankin konttorin Helsingin Jakomäessä ja otti pankissa olleet ihmiset panttivangeiksi. Hän poistui pankista kolmen panttivangin kanssa ja matkasi poliisin seuraamana Mikkeliin. Mikkelissä poliisi sulutti pakoauton. Kahden panttivangin paettua autosta poliisi avasi tulen kaapparia kohti, minkä jälkeen auto räjähti. Räjähdyksessä kuolivat kaappari ja autoon jäänyt panttivanki. Tapahtumasarja kesti noin 14 tuntia.
Tapaus herätti laajaa keskustelua poliisin toiminnasta ja johti useita vuosia kestäneeseen oikeuskäsittelyyn. Korkein oikeus tuomitsi vuonna 1993 Karhu-ryhmää johtaneen komisarion kuolemantuottamuksesta ja varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä 60 päiväsakkoon. Tapaus vaikutti myös poliisin johtamisjärjestelmän, koulutuksen ja aseenkäytön ohjeistuksen kehittämiseen.
Tapahtumien kulku
Jakomäen pankkiryöstö Perjantaina 8. elokuuta 1986 noin klo 13.40 Helsingin Jakomäessä, osoitteessa Jakomäenkuja 1, sijainneeseen Kansallis-Osake-Pankin konttoriin saapui huppupäinen mies, jolla oli mukanaan katkaistu haulikko ja kassillinen dynamiittia, johon oli liitetty katkaisija.Reinboth, Sipilä 2018, s. 18Tuori 2023, s. 197 Myöhemmin panttivankidraaman päätyttyä mies tunnistettiin Jorma Kalevi Takalaksi (s. 11. heinäkuuta 1950 Liperi).Helsingin Sanomat 30.8.1986, s. 4 (Jorma Takalan kuolinilmoitus) Hänellä oli ennestään huumeisiin liittyvää rikostaustaa. Takala oli aiemmin samana päivänä kirjoittanut tyttärilleen kirjeen, jossa hän haaveili ryöstön onnistumisesta ja yhteydenotostaan lapsiinsa, mutta myös tunnisti mahdollisuuden, että hänelle voisi käydä huonosti.
Astuttuaan sisälle pankkiin mies ilmoitti, että kyseessä oli ryöstö, ja uhkasi räjäyttää dynamiittipanoksensa, jos häntä ei toteltaisi. Hän otti pankissa olleet asiakkaat ja henkilökunnan, yhteensä 13 henkilöä, panttivangeikseen, mutta vapautti pian heistä kaksi, toisen ilmeisesti ikänsä ja toisen lievän sydänkohtauksen vuoksi. Poliisi sai hälytyksen ja tiedon tilanteesta lähes välittömästi, ja saapui paikalle noin klo 13.50. Apulaispoliisimestari Johan Rinne käski paikalle myös poliisikomisario Pauli Matilaisen johtaman Valmiusyksikkö Karhun. Helsingin poliisilaitoksen johtokeskukseen kokoontui nopeasti johtoryhmä Helsingin poliisikomentaja Tapani Elomaan alaisuudessa. Poliisiylijohtaja Olli Urponen saapui johtokeskukseen noin klo 17.30, mutta ilmeisesti otti johdon käsiinsä vasta myöhemmin, kaapparin ylitettyä Helsingin kaupungin rajan. Jakomäessä kaapparin kanssa neuvotteli komisario Martti Latikka. Tapahtumapaikalle saapui myös KOP:n pääjohtaja Jaakko Lassila, ja paikalle kerääntyi useita lehtikuvaajia.Reinboth, Sipilä 2018, s. 18–19Tuori 2023, s. 197–199
Noin klo 14 kaappari esitti poliisille pankinjohtajan välityksellä vaatimuksensa: 2,5 miljoonaa markkaa, pakoauto, kaksi huopaa, leveää teippiä ja kolmet käsiraudat. Kaappaaja ei kuitenkaan huolinut poliisin toimittamaa autoa, johon poliisi oli ilmeisesti tehnyt jonkinlaisia virityksiä, tai sen tilalle tarjottua toista autoa, vaan vaati käyttöönsä pankinjohtajan Volkswagen Passat -henkilöauton. Noin klo 18.39 poliisi toimitti kaapparille tämän vaatiman auton, noin miljoona markkaa ja muut tämän vaatimat tavarat. Lisäksi kaappari vaati konttorista kaikki 50 markan ja sitä suuremmat setelirahat, yhteensä 43 200 markkaa, sekä 336 dollaria ja 8 820 D-markkaa.Reinboth, Sipilä 2018, s. 19Tuori 2023, s. 197–198
Noin klo 19.55 kaappari siirtyi konttorista autoon aseistuksensa, rahojen ja kolmen panttivangin, pankissa asiakkaana olleen opiskelija Jukka Häkkisen sekä kahden naispuolisen pankkivirkailijan kanssa. Loput kahdeksan panttivankia pääsivät vapaiksi vahingoittumattomina. Poliisikomentaja Elomaa oli antanut Karhu-ryhmälle käskyn ampua kaappari tämän tullessa ulos pankkirakennuksesta, mikäli se ei vaarantaisi panttivankien henkeä, mutta kaappari käski panttivankeja levittämään yhden poliisin toimittamista huovista näkösuojaksi ja peitti toisella itsensä ja kaksi pankkivirkailijaa siten, ettei häntä voitu ampua vaarantamatta panttivankeja. Kaappari asettui auton takapenkille yhdessä kahden naispuolisen panttivangin kanssa, ja miespuolinen panttivanki asettui ajajaksi.Reinboth, Sipilä 2018, s. 19–20Tuori 2023, s. 198–199
Ajomatka Kaappari ja kolme panttivankia lähtivät autolla liikkeelle. Auton edessä ja takana ajoi poliisin tunnuksin varustettu poliisiauto, kunnes kaappari antoi autonsa hätävaloilla niille merkin poistua lähestyessään Keravaa. Komennon ottaneen poliisiylijohtaja Urposen ajatus oli, ettei pakoautoa seurattaisi näkyvästi, vaan perässä ajaisi ainoastaan kaksi poliisin siviilimallista moottoripyörää. Kaapparin auton perään kertyi kuitenkin pisimmillään usean sadan metrin pituinen letka eri poliisiyksikköjen ajoneuvoja, joilla ei ollut yleisjohtoa. Apulaispoliisimestari Rinne määräsi Karhu-ryhmän kaapparin perään. Vähän myöhemmin Liikkuvan poliisin apulaispäällikkö Erkki Hietanen käski kaksikymmentä Liikkuvan poliisin miestä seuraamaan kaapparin autoa. Lisäksi kaapparin perään lähti Helsingin rikospoliisin ammatti- ja taparikollisten seurantaryhmän komisario Mauno Tuominen, joka oli toimittanut rahat Jakomäkeen, kolmella poliisin siviiliautolla, kaksi Jakomäkeen komennettua koirapartiota ja useita moottoripyöräpoliiseja. Tilannetta myös seurattiin helikoptereista. Myöhemmässä tutkinnassa ei selvinnyt, kuinka monta poliisiajoneuvoa ja poliisimiestä lopulta kertyi mukaan.Reinboth, Sipilä 2018, s. 20–21Tuori 2023, s. 199–200
Kaapparin reitti oli poukkoileva ja jätti vaikutelman, että kaapparilta oli jäänyt etukäteissuunnittelu kesken. Suunta oli ensin Lahdentieltä pohjoiseen. Järvenpään kohdalla kaapparin auto koukkasi Sipooseen, Nikkilään, mutta palasi Lahdentielle ja jatkoi jälleen kohti Lahtea. Mäntsälän kohdalla auto kääntyi takaisin etelään, mutta muutti Sipoon korkeudella jälleen suuntaa, ohitti Lahden ja kääntyi Holman risteyksessä Heinolaan päin. Vierumäellä kaapparin auto pysähtyi huoltoasemalla tankkaukselle. Poliisi katkaisi virrat polttoainepumpuilta, ja yksi poliisimies yritti pysäyttää kaapparin auton ryömimällä sen alle ja tyhjentämällä auton renkaan, mutta ei onnistunut. Panttivankien mukaan autoa ympäröivät poliisit osoittelivat autoa aseillaan, minkä paikalla olleet poliisit kuitenkin kiistivät. Kaapparin auto lähti uudelleen liikkeelle kohti Heinolaa ja Mikkeliä noin klo 23.32, mitä ennen siitä pudotettiin ulos lappu, jossa kaappari vaati poliisin varjostuksen lopettamista sekä uutta autoa, bensaa ja radiopuhelinta. Poliisi määräsi tienvarren huoltoasemat suljettaviksi ja ripusti Otavassa liikennemerkkiin lapun, jossa kaapparia kehotettiin pysähtymään neuvottelemaan, mutta jota kaappari ei ilmeisesti huomannut.Reinboth, Sipilä 2018, s. 21–22Tuori 2023, s. 200–201
Tapahtumat Mikkelissä Kaapparin auto saapui Mikkeliin noin klo 01.00 ja pysähtyi Mikkelin torin reunalle lääninhallituksen talon seinustalle noin klo 01.12. Poliisiautot ryhmittyivät auton ympärille ja suluttivat sen. Paikan päällä poliisin johtosuhteet olivat epäselvät. Noin klo 01.30 poliisi aloitti panttivankien välityksellä neuvottelut kaapparin kanssa komisario Tuomisen johdolla, joka oli yhteydessä Helsingin johtokeskukseen. Kaappari vaati polttoainetta ja matkapuhelimen sekä mahdollisuuden jatkaa matkaansa ilman että heitä seurattaisiin. Helsingin johtoryhmä oli ohjeistanut neuvottelijoita, että kaapparille olisi tarjottava mahdollisuutta paeta panttivankien vapauttamisen jälkeen ja pyrittävä väsyttämään tämä. Neuvottelujen jumiuduttua poliisiylijohtaja Urponen päätti, että kaapparin oli annettava poistua Mikkelistä panttivankeineen ja että poliisiautot eivät saaneet seurata autoa, mutta jäi epäselväksi, tavoittiko päätös koskaan kaappausautoa ympäröinyttä Karhu-ryhmää. Epäselvää on myös, tiedettiinkö Helsingin johtokeskuksessa kaappausauton suluttamisesta. Neuvottelujen aikana apulaispoliisimestari Rinne kielsi Karhu-ryhmältä ampuma-aseen käytön muutoin kuin panttivankien kannalta kriittisessä tilanteessa. Kaappari oli Karhu-ryhmän tarkka-ampujien tähtäimessä, mutta ampumislupaa ei myönnetty.Reinboth, Sipilä 2018, s. 28 Paikalle alkoi myös kerääntyä huomattava määrä yleisöä, josta osa oli juovuksissa.Reinboth, Sipilä 2018, s. 22–24Tuori 2023, s. 201–203
Neuvottelut junnasivat paikallaan, ja kiristyivät viestien vaihdon muuttuessa molemmin puolin asiattomaksi huuteluksi. Kun neuvotteluja oli käyty parisen tuntia, kaappari ilmoitti, että auto räjähtäisi, jos heitä ei päästettäisiin viidessä minuutissa lähtemään. Noin klo 3.46 auto lähti hitaasti liikkeelle mutta pysähtyi 10 metrin jälkeen sulutukseen. Kaappari uhkasi kovaäänisesti räjäyttää auton ja heilutti haulikkoaan ympäriinsä. Naispuoliset panttivangit syöksyivät ulos autosta poliisin kehottamina, mutta miespuolinen panttivanki ei saanut oveaan auki vaan jäi autoon. Komisario Matilainen antoi Karhu-ryhmän varajohtajalle ylikonstaapeli Kari Tulikouralle käskyn ampua. Tulikoura astui auton eteen ja ampui konepistoolillaan kohti kaapparia, ja heti perään ampuivat myös kaksi muuta Karhu-ryhmän poliisia. Oikeuslääketieteellisten ruuminavausten perusteella yksikään poliisin luodeista ei osunut kaappariin. Heti laukausten jälkeen noin klo 3.50 auto räjähti. Rikosteknisissä tutkimuksissa ei saatu selville, räjäyttikö kaappari auton itse vai räjäyttikö dynamiitin joko polisiin ampuma luoti tai luodin sytyttämä polttoaine. Kaappari ja autossa ollut panttivanki kuolivat välittömästi. Lisäksi ainakin 15 muuta ihmistä loukkaantui, mukaan lukien yhdeksän poliisia, joista kaksi loukkaantui vakavasti, ja toinen autosta paenneista panttivangeista, mutta he kaikki selvisivät hengissä.Reinboth, Sipilä 2018, s. 15–28Tuori 2023, s. 203–205
Jälkipyykki
Poliisin toiminta Mikkelin torilla herätti runsaasti keskustelua. Keskustelua johtivat kysymykset siitä, oliko poliisi toiminut liian hätäisesti ja toimivallansa rajoissa sekä kuka oli johtanut poliisioperaatiota sen eri vaiheissa. Sisäministeri Kaisa Raatikainen asettui nopeasti tukemaan operaatioon osallistuneita poliiseja, joiden hän katsoi toimineen oikein. Myös presidentti Mauno Koivisto ilmaisi tukensa poliisin toiminnalle, jota hän piti olosuhteisiin nähden hyvänä, ”vaikka lopputulos ei valitettavasti ollutkaan paras mahdollinen”.Tuori 2023, s. 205–206
Sekä poliisiylijohtaja Olli Urponen että oikeuskansleri Jorma S. Aalto määräsivät Keskusrikospoliisin tutkimaan panttivankidraaman tapahtumia. Keskusrikospoliisin tutkinta valmistui syyskuun alussa 1986, ja 18. helmikuuta 1987 Aalto antoi asiassa päätöksensä ylimpänä syyttäjänä, jossa hän katsoi, ettei asiassa ollut syytä syytteiden nostamiselle, mutta esitti useita moitteita poliisin toiminnasta. Moitteet kohdistuivat etenkin Urposeen, jonka Aallon mukaan olisi tullut järjestää yhteinen kenttäjohto, ja Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastaja Esko Ruokoseen, joka oli passiivisesti seurannut tapahtumia toimistostaan.Reinboth, Sipilä 2018, s. 29–30Tuori 2023, s. 206–207 Kuolleen panttivangin omaisten nostettua syytteitä poliiseja vastaan Aalto määräsi toimitettavaksi lisätutkimuksia, joiden päätteeksi hän totesi 8. syyskuuta 1989, ettei hänellä ollut syytä muuttaa aikaisempaa päätöstään.Tuori 2023, s. 208 Omaisten asianajajat tekivät vielä kesäkuun alussa 1990 oikeuskanslerille kantelun poliisiylijohtaja Olli Urposen menettelystä, mutta oikeuskansleri katsoi 25. heinäkuuta 1991 antamassa päätöksessään, ettei asiassa ollut edelleenkään tullut esille syitä muuttaa aiempaa päätöstään.Tuori 2023, s. 211
Vaikutukset poliisitoimintaan