Mihail Jurjevitš Lermontov (; 15. lokakuuta (J: 3. lokakuuta) 1814 Moskova, Venäjän keisarikunta – 27. heinäkuuta (J: 15. heinäkuuta) 1841 Pjatigorsk, Venäjän keisarikunta) oli venäläinen kirjailija, Aleksandr Puškinin rinnalla venäläisen romantiikan ja Venäjän runouden kultakauden merkittävin edustaja. Häntä pidetään venäjän kielen uudistajana. Hän oli myös kuvataiteilija, joka teki maisemamaalauksia ja matkakuvauksia Kaukasukselta ja Georgiasta.
Elämäkerta Suku ja lapsuus Lermontov syntyi vuonna 1814 Moskovassa merkittävässä asemassa olleeseen sukuun, jonka sanotaan olevan lähtöisin skotlantilaisesta Learmonth-suvusta, ja jonka esi-isä Peter Lermontoff olisi 1600-luvulla jäänyt Venäjälle jäätyään sotavangiksi. Tarinaa ei kuitenkaan ole pystytty todentamaan kirjallisten dokumenttien avulla. Sukulaisuutta on vuonna 2007 ja 2014 tutkittu DNA-analyysin avulla, joka ei antanut tyhjentävää tulosta. Ensimmäisen kaupallisia analyysejä vuoteen 2020 tehneen Oxford Ancestors -nimisen yrityksen perustajan Brian Sykesin mukaan "Y-kromosomin yleiset ominaisuudet ovat melko yhdenmukaisia."
Hänen vanhempansa olivat jalkaväen kapteeni Juri Petrovitš Lermontov (1787-1831) ja Maria Mihailovna Arsenjeva (1795-1817), jonka ansiosta saatiin uusia vaikutusvaltaisia sukulaisuussuhteita. Heikon terveyden omaava herkkä ja musikaalinen Maria Mihailova kuoli 21-vuotiaana keuhkotautiin kun Mihail oli kolmivuotias. Sitävastoin Mihailin vahvatahtoinen isoäiti Jelizaveta Aleksejevna Stolypina Arsenjeva (1773-1845) eli pitempään kuin aviomiehensä, vävynsä ja pojanpoikansa. Elämäkerturit ovat kutsuneet häntä "venäläisen kirjallisuuden tunnetuimmaksi isoäidiksi."
Runoilijan isoäiti omistautui täysin pojanpojalleen välittämättä lainkaan tämän isän tunteista tai toiveista. Jelizaveta Aleksejevna vei pojan maatilalleen Tarkhanyn kylässä Penzan kuvernementissa ja koulutti hänet 16-vuotiaaksi asti kustannuksista säästelemättä (kieliopintoihin meni 4 000 ruplaa vuodessa) ja sairaalloiselle pojalle palkattiin oma henkilääkäri. Pojasta maalattiin myös kaksi muotokuvaa jo alle 9-vuotiaana. Runoilija kärsi kuitenkin koko lapsuutensa yksinäisyydestä ja siitä että kukaan ei kuunnellut häntä ja hänen toiveitaan. Isoäidin kanssa tehtiin matka Kaukasukselle nauttimaan terveysvesistä, jolloin 10-vuotias Mihail koki ensi-ihastuksensa tapaamalla 9-vuotiaan tytön. Tästä jäi hänelle pysyvä tunne siitä että: "Kaukasuksen vuoret ovat minulle pyhiä."
Koulutus Isoäiti vei 12-vuotiaan Lermontovin Moskovaan, jossa hän alkoi valmistaa yksityisopettajien avulla pojanpoikaansa suoraan aatelisille tarkoitetun yliopistossa toimivan sisäoppilaitoksen 4. luokalle. Opiskelujensa jälkeen Lermontov hallitsi neljää kieltä (venäjä, latina, ranska, englanti), soitti neljää instrumenttia (seitsenkielinen kitara, viulu, sello ja piano), rakasti maalausta ja jopa hallitsi käsityötekniikkaa. Hän ei suorittanut sisäoppilaitoksen 6. luokkaa. Schillerin, Heinen, Byronin ja Shakespearen tuotanto oli tullut hänelle tutuksi alkukielellä.
Lermontov aloitti opiskelut 16-vuotiaana vuonna 1830 Moskovan yliopistossa, mutta hän ei ollut erityisen innokas opiskelija, ja hänet erotettiin pian lähinnä kurittomuuden vuoksi. Tässä vaiheessa hän rakastui onnettomasti kaksi kertaa: toinen näistä oli vuonna 1830 hänen serkkunsa ystävä Jekaterina Suškova (1812–1868) ja toinen marraskuussa 1831 Varvara Lopuhina (naim. 1835 Bahmeteva, 1815-1851). Natalia Ivanovnan (1813–1875), moskovalaisen näytelmäkirjailija Fjodor Ivanovin tyttären kanssa hänellä oli kevyempi romanssi. Kaikille näistä naisista Lermontov omisti lukuisia runoja. Vuonna 1831 hänen isänsä, jota hän ei ollut nähnyt vuosikausiin, kuoli keuhkotautiin. Vuonna 1832 hän pyrki Pietarin yliopistoon, johon hänen Moskovan aikaiset opintonsa eivät kuitenkaan riittäneet ilman ensimmäisen vuoden kertaamista. Joten samana vuonna hän meni Pietariin ratsuväen junkkerikouluun ja hänestä tuli kaartinupseeri. Samoihin aikoihin hän alkoi kirjoittaa runoja Byronia ja Puškinia jäljitellen. Hän omisti runonsa Desire vuonna 1831 väitetyille skotlantilaisille juurilleen.
Vuonna 1834 hän asettui Tsarskoje Seloon ja alkoi palvella henkivartiokaartin husaarirykmentissä, josta käsin hän tutustui Pietarin kirjallisuuspiireihin.
Runous ja kuolema pienoiskuva|193x193px|Jelizaveta Aleksejevna Arsenjeva Stolypina (1773–1845), Lermontovin isoäiti. Puškinin kuoleman jälkeen vuonna 1837 Lermontov kirjoitti runon Puškinin kuoleman johdosta (ven. Smert poeta, "Runoilijan kuolema", julkaistu 1858), jossa hän syytti hovin sisäpiiriä Puškinin kuolemasta. Pian Lermontov komennettiin Kaukasiaan ja alennettiin rakuunoiden upseeriksi. Hän sai lievennyksen karkotukseen ja palasi vuonna 1838 Pietariin kirjallisiin salonkeihin. Hän kirjoitti ainoan romaaninsa Aikamme sankari vuonna 1839, jossa ennusti kuolevansa kaksintaistelussa. Helmikuussa 1840 hän kilpaili Ranskan suurlähettilään pojan Ernest de Baranten kanssa saman kypsän naisen eli salonginpitäjä ruhtinatar Sofia Stepanovna Šerbatovan (1798–1885) huomiosta ja tilanne johti joittenkin lähteitten mukaan lähes kaksintaisteluun ja toisten lähteitten mukaan kaksintaisteluun, jossa Lermontov haavoittui vain lievästi. Hänet karkotettiin toistamiseen Kaukasiaan, sillä keisari Nikolai I ja koko hovi tuohtuivat hänen teostensa rohkeista yhteiskunnallisista paljastuksista ja toisten lähteitten mukaan kaksintaistelun vuoksi.
Kaukasian louhikkoiset vuoret kiehtoivat Lermontovia ja siellä syntyivät luonnonmaisemaa kuvaavat Kun keltaisena lainehtivan pellon ... (ven. Когда волнуется желтеющая нива, Kogda volnujetsja želtejuštšaja niva, 1837) ja Kallio (ven. Utjos, 1840). Lermontoville esitettiin sotilasansioista mm. Valerik-joen taistelussa heinäkuussa 1840 virallista tunnustusta, jonka Nikolai I kuitenkin epäsi.
Vänrikki Lermontovin vitsien kohteena ollut, kouluajoilta tuttu upseeritoveri, majuri Nikolai Solomonovitš Martynov (1815–1875) haastoi hänet kaksintaisteluun, joka käytiin 27. heinäkuuta 1841 Mašukvuoren juurella Pjatigorskin kylpyläkaupungissa Kaukasiassa. Lermontov kuoli Martynovin ensimmäisestä laukauksesta. Martynovin kuulustelupöytäkirjan mukaan kaksintaistelun syynä ei ollut yksittäinen vitsi tai loukkaus vaan päättäväinen kieltäytyminen niiden kertomisen lopettamisesta, jolloin Martynov ei nähnyt muuta kunniallista tapaa päättää asiaa kuin kaksintaistelu, joka käytiin vakiintuneella tavalla sekundanttien läsnä ollessa.Pyatigorskin käräjäoikeuden kysymykset N. S. Martynoville 1841 . Lermontov-sivusto lermontov.niv.ru (pdf)
Kirjalliset saavutukset pienoiskuva|150x150px|Varvara Lopuhina, runoilijan nuoruudenrakkaus, Mihail Lermontovin maalaus 1835 Lermontovin teosten tunnusmerkkejä ovat voimakas kuvakieli, lyriikan taitava rytmitys ja herkkä runollisuus. Luontoelämykset ovat hänen keskeinen aiheensa. Nämä piirteet kiteytyvät parhaiten hänen romaanissaan Aikamme sankari (ven. Геро́й на́шего вре́мени, Geroi našego vremeni) vuodelta 1840. Sillä oli suuri vaikutus myöhempien venäläiskirjailijoiden proosailmaisuun. Teos koostuu viidestä erillisestä kertomuksesta, jotka ovat ytimeltään realismia, vaikkakin romanttisin piirtein. Teoksen kerrontanäkökulma kuitenkin muuttuu kertomuksesta toiseen: kirjoittaja käyttää ulkopuolista tarkkailijaa, objektiivista kertojaa ja päiväkirjamuotoa. Kertomusten yhteinen roolihenkilö on nuori upseeri Petšorin, venäläiskirjallisuuden tyypillinen tarpeettoman ihmisen hahmo. Tämä ilmentää Lermontovin kriittistä suhtautumista yläluokan elämänarvoihin.
Hänen runoelmansa Demoni ja Karkuri vaikuttivat symbolisteihin ja kuvataiteeseen kuten Mihail Vrubel ja dekadentteihin suuntauksiiin vuosikymmeniä myöhemmin. pienoiskuva|281x281px|Tamara ja Demoni, kuvitus Lermontovin runoon, Mihail Vrubel 1890 Lermontov oli yhdessä Puškinin kanssa venäjän kirjakielen tärkeä uudistaja. Lermontov löysi kielellisen tyylinsä vähitellen: varhaisrunojen rönsyilevä romanttisuus vaihtui Aikamme sankarin lakoniseen ja puhekielenomaiseen realistiseen proosaan.
Suomennetut teokset
Aikamme sankari, romaani, 1840 suom. Oskari Kostiainen. Otava, 1927. Sarja: Kirsikka-sarja 19. Ex libris, 1972 Sarja: Suuret venäläiset kertojat. suomentaja tuntematon. Leningrad: Kirja, 1935. Teoksen alussa: V. A. Manuilov: Lermontov ja hänen kirjansa "Aikamme sankari", ss. III-XXVIII. suomentaja tuntematon. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1951. Venäläisiä klassikoita. suom. Ulla-Liisa Heino. Tammi, 1959. Sarja: Elävä maailmankirjallisuus 12. Tammi, 1982, 2. painos (painettu Neuvostoliitossa) Enkeli (ven. Ангел, Angel), runoelma, 1831. Suomennettu 1946. Purje (ven. Парус, Parus), runoelma, 1832. Suomennettu 1946. Naamiaiset (ven. Маскарад, Maskarad) runonäytelmä, 1835. Julkaistu 1873. Demoni (ven. Демон, Demon) runoelma, 1829-1839, sensuroitiin moraalisista syistä ja julkaistiin vasta 1842. Kaukasia (ven. Kavkas), runo, 1830 Puškinin kuoleman johdosta (ven. Смерть поэта, Smert poeta, "Runoilijan kuolema"), julkaistu 1858. Suomennettu 1946. Karkuri (ven. Мцыри, Mtsyri), 1839. Suomennettu 1952. Laulu kauppias Kalašnikovista (ven. Песня про купца Калашникова, Pesnja pro kuptsa Kalašnikova), 1837. Julkaistu 1840. Borodino (ven. Бородино) 1837 Miete (ven. Дума, Duma) 1837 Yksin kuljen (ven. Выхожу один я на дорогу, Vyhožu odin ja na dorogu ...) 1841. Suomennettu 1946. Lermontov, Runoja ja runoelmia, toim. O. Kukkonen, suom. Armas Äikiä, Petroskoi, Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike, 1947. "Taman", kertomus, suomentaja Vappu Orlov. Julkaistu teoksessa Venäläisiä kertojia. Helsinki : Avain, 2010
Runosuomennoksia on ilmestynyt antologioissa Venäjän runotar (1946) ja Maailmankirjallisuuden kultainen kirja 5: slaavilaisten kirjallisuuksien kultainen kirja (WSOY, 1936).
Jelizaveta Šašina () luki vuonna 1858 Lermontovin 1841 kirjoittaman runon "Yksin kuljen autiolla tiellä" (ven. Выхожу один я на дорогу, Vyhozhu odin ja na dorogu, Kuljen yksin tietä pitkin) Mineralnyje Vodyssa. Hän sovitti sen ja sai painatetuksi vuonna 1861 Pietarissa. Laulusta otettiin useita painoksia, yhteensä noin miljoona kappaletta.Prabda Severa. Laulun on sanoittanut suomeksi Antero Byman, musiikin sovittanut Taito Vainio ja levyttänyt Kauko Käyhkö vuonna 1969.Fono.fi
Mihail Lermontovin maalauksia ja piirustuksia
Mihail Lermontov otti piirustuksen ja maalauksen oppitunteja 1830-luvulla taiteilija Pjotr E. Zabolotskilta, joka myös maalasi runoilijasta muotokuvan husaari-uniformussa. Ollessaan karkotettuna armeijaan Kaukasiassa Lermontov teki matkaluonnoksia, Kaukasuksen näkymiä, muotokuvia ja taistelukohtauksia. "Valerik" -runo välittää realistisesti sodan draamaa silminäkijän kokemana. Lermontov osallistui Valerik-joen taisteluun 11. heinäkuuta 1840, joka käytiin osana Venäjän Kaukasuksen valloitusta. Se tapahtui noin 30 km lounaaseen Groznajan linnoituksesta Venäjän keisarillisen armeijan joukkojen ja naib Ahberdila Muhammadin johtamien pohjoiskaukasialaisten vuoristolaissotilaiden välillä.
Lähteet Alkusanoissa Irakli Andronikov kertoo lyhyesti teoksen taustoista ja Lermontovin vaiheista.
Viitteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Vapaasti ladattavia Mihail Lermontovin e-kirjoja Project Gutenbergilta ja Projekti Lönnrotilta Lermontovin teoksia Lermontovin teos A Hero of Our Time Lermontoville omistettu sivusto Mihail Lermontovin maalauksia ja piirustuksia. T-gm.ru Mihail Lermontovin maalauksia ja piirustuksia presidentti Boris Jeltsin kirjaston kokoelmissa. Prib.ru
Luokka:Venäläiset kirjailijat Luokka:Venäläiset runoilijat Luokka:Venäläiset sotilaat Luokka:Vuonna 1814 syntyneet Luokka:Vuonna 1841 kuolleet Luokka:Romantiikan kirjailijat Luokka:Seulonnan keskeiset artikkelit