Liittoutuneiden valvontakomissio oli vuosina 1944–1947 Suomessa toiminut toisen maailmansodan voittajavaltioita edustanut elin, joka valvoi jatkosodan päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen toimeenpanoa. Sen asettamisesta oli määrätty 19. syyskuuta 1944 allekirjoitetun sopimuksen 22. artiklassa. Komission toiminta oli aktiivisimmillaan vuosina 1944 ja 1945.
Komissiota hallitsivat Neuvostoliiton edustajat ja sen puheenjohtajana toimi Andrei Ždanov, mutta mukana oli myös brittejä. Neuvostoliiton johtoasemaa komissiossa korosti vahvasti se, että sen nimi kirjoitettiin virallisissa yhteyksissä aina muotoon Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) valvontakomissio. Tämä vastasi liittoutuneiden jo sodan aikana hyväksymää periaatetta: kenen sota, sen rauha. Ždanov oli allekirjoittanut välirauhansopimuksen paitsi Neuvostoliiton, myös Yhdistyneen kuningaskunnan puolesta.Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 742.
Valvontakomissio painosti Suomen hallitusta useissa kysymyksissä, jos katsoi että suomalaiset eivät täyttäneet välirauhansopimuksen ehtoja. Tunnetuin painostuksen aihe lienee sotasyyllisyyskysymys. Valvontakomissio poistui Suomesta Pariisin rauhansopimuksen astuttua voimaan vuonna 1947.
Valvontakomission vaikutusvaltaisen roolin pelättiin vahvistavan Neuvostoliiton otetta Suomesta ja hyödyttävän sisäpolitiikassa kommunisteja. Myöhemmässä suomalaisessa historiankirjoituksessa ajanjaksosta 1944–1948 on usein – muissa kuin äärivasemmiston piireissä – käytetty nimitystä vaaran vuodet; termin otti käyttöön historioitsija Lauri Hyvämäki.
Liittoutuneet olivat asettaneet vastaavat valvontakomissiot myös Saksan entiseen liittolaismaahan Italiaan sekä Saksan entisiin vasallivaltioihin Unkariin, Romaniaan ja Bulgariaan tarkkailemaan välirauhansopimusten ehtojen toteutumista. Suomen tavoin Unkarissa, Romaniassa ja Bulgariassa toimineiden komissioiden johto oli neuvostoliittolaisten, Italiassa taas läntisten liittoutuneiden käsissä.Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 25. Helsinki: Otava, 2006.
Jäsenet Valvontakomission pääosa saapui Suomeen 22. ja 23. syyskuuta 1944. Ensimmäisenä päivänä tuli 15 virkailijaa ja seuraavana päivänä 70 lisää; kaikki nämä olivat neuvostoliittolaisia.Blinnikka 1969, s. 2.Soini 1956, s. 11.
Liittoutuneiden valvontakomissiossa oli kaikkiaan 160 jäsentä ja sillä oli alakomissioita Helsingin ulkopuolella kaikkiaan 15 kaupungissa. Komissio koostui pääosin neuvostoliittolaisista jäsenistä, mutta siihen kuului myös brittejä. Noin 15 brittiä saapui marraskuun lopulla Suomeen, mutta heidän roolinsa komission toiminnassa oli passiivinen. Valvontakomission puheenjohtajana toimi Stalinin luottomies Andrei Ždanov, joka tässä tehtävässä esiintyi kenraalieverstinä. Ždanov saapui Helsinkiin ensimmäisen kerran 5. lokakuuta 1944, jolloin hänet otettiin Malmin lentoasemalla vastaan valtionpäämiehelle kuuluvin kunnianosoituksin.Suomen hstorian Pikkujättiläinen, s. 742. Myöhemmin komission toiminta-aikana hän kävi Suomessa vain harvoin, mutta miltei joka kerta, kun jotakin tärkeää oli tapahtumassa antaakseen läsnäolollaan painoa asioiden etenemiselle. Näin tapahtui muun muassa lokakuussa 1944 välirauhansopimuksen täytäntöönpanon alkaessa, joulukuussa 1944 sotakorvaussopimusta allekirjoitettaessa ja syyskuussa 1945 eduskunnan käsitellessä sotasyyllisyyslakia; suurimmaksi osaksi hänen käyntinsä ajoittuivat juuri vuosille 1944 ja 1945. Suomen-käyntiensä välillä Ždanov oleskeli pitkiä aikoja Moskovassa, ja maaliskuusta 1946 lähtien, jolloin hänet nimitettiin Neuvostoliiton liittoneuvoston puheenjohtajaksi, häneltä riitti entistäkin vähemmän aikaa ja huomiota Suomen asioille ja valvontakomission johtamiselle.Blinnikka 1969, s. 12.
Käytännössä valvontakomission puheenjohtajuutta hoiti sen varapuheenjohtaja kenraaliluutnantti Grigori Savonenkov, joka oleskeli Helsingissä miltei koko komission toiminta-ajan. Ždanovin tavoin myös Savonenkov oli lähinnä poliittinen upseeri eikä rintamakenraali. Ždanovilla oli kaksi adjutanttia ja Savonenkovilla yksi.Blinnikka 1969, s.6. Komission neuvosto-osapuolen poliittisena neuvonantajana oli neuvostoliittolainen diplomaatti Pavel Orlov, joka oli toiminut Neuvostoliiton lähettiläänä Helsingissä välirauhan aikana vuonna 1941.Hannu Rautkallio: Sotasyyllisyysnäytelmä, s. 27. Tapiola: Weilin+Göös, 1981. Valvontakomission tiedustelupäällikkönä ja yhdysmiehenä Valpon suuntaan toimi venäläinen everstiluutnantti Fjodorov, jonka erikoisala oli vastavakoilu. Fjodorovin ammattitaidosta kertoo se, että suomalaiset eivät koskaan saaneet selville hänen etunimeään.Unto Parvilahti: Berijan tarhat (2. painos), s. 351. Jälkisanat Erkki Vettenniemi. Helsinki: Otava, 2004.
Valvontakomission brittiläisen osaston päällikkönä toimi kommodori R. M. HowiePaasikiven päiväkirjat, osa 2, s. 582. ja sotilaallisena asiantuntijana suomea hyvin puhunut eversti James H. Magill, joka oli asunut ja työskennellyt Suomessa jo 1930-luvulla ja saanut suomalaisilta ystäviltään lempinimen "Janne Mäkelä". Komission toiminnan päätyttyä Magill jatkoi Britannian sotilasasiamiehenä Helsingissä. Kaikkiaan brittiläiseen osastoon kuului viisi upseeria ja kymmenen alempiarvoista sotilashenkilöä, jotka toimivat maansa ulko- ja sotaministeriöiden alaisina.Rautkallio 1981, s. 21 ja 28. Brittiläisen osapuolen poliittisena neuvonantajana toimi Francis Shepherd.Magill 1981 Hän ei ollut valvontakomission jäsen, vaan toimi virallisesti Yhdistyneen kuningaskunnan ”poliittisena edustajana” Helsingissä. Yrjö Soini: Kuin Pietari hiilivalkealla, s. 353. Helsinki: Otava, 1956.
Myös Yhdysvallat olisi halunnut valvontakomissioon edustajansa. Salainen palvelu OSS esitti presidentti Rooseveltille asiasta ehdotuksen. Neuvostoliiton tiukat otteet olisivat kuitenkin estäneet Yhdysvaltojen vaikutusmahdollisuudet, vaikka se olisi saanut edustajan. Asiaa on selvittänyt historioitsija Hannu Rautkallio teoksessaan Mannerheim vai Stalin (Otava 2014).Jukka Tarkka, Yhdysvallat yritti mukaan valvontakomissioon, Helsingin Sanomat, 24.9.2014 s. B 3
Toiminta thumb|175px|Valvontakomissio oli sijoittunut Hotelli Torniin Helsingissä. Valvontakomission neuvostoliittolaiset jäsenet sijoittuivat Hotelli Torniin Helsingissä. Sen sijaan komission puheenjohtaja Andrei Ždanov asui Suomessa käydessään entisessä Viron lähetystössä Kaivopuistossa ja komission brittiläiset jäsenet eri puolilla Helsinkiä Suomen ulkoministeriön heitä varten vuokraamissa asunnoissa. Valvontakomissio sai käyttöönsä myös Malmin lentokentän.
Valvontakomissio valvoi, että Suomi toteutti tarkasti ja määräaikaan mennessä välirauhansopimuksen määräykset. Komissiota on luonnehdittu varjohallitukseksi, jonka määräyksiä tuli noudattaa. Tätä käsitystä vahvisti se, että komission puheenjohtajalla Andrei Ždanovilla oli Stalinin luottomiehenä suora yhteys Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon, mikäli jollekin asialle tarvittiin Kremlin hyväksyntä. Toisaalta tämä yhteys oli Suomelle myös eduksi, koska suomalaiset pystyivät esittämään Ždanovin välityksellä omia ehdotuksiaan neuvostojohdolle. Kun komissio havaitsi, että suomalaiset todella halusivat täyttää tarkoin välirauhansopimuksen ehdot, se saattoi välittää Moskovaan myönteisiä viestejä Suomesta.Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 27. Helsinki: Otava, 2006.
Komission jäsenillä oli esteetön pääsy kaikkien Suomen viranomaisten puheille ja oikeus saada näiltä kaikki tähdellisenä pitämänsä tieto. Lisäksi kaikki komission jäsenet nauttivat diplomaattista koskemattomuutta.Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 171. Helsinki: Otava, 1987.
Suomen hallituksen ministereistä valvontakomission kanssa joutuivat eniten asioimaan pääministeri, ulkoministeri, sisäministeri ja oikeusministeri, jossakin määrin myös kulkulaitosministeri, muut ministerit vain satunnaisesti. Komission työskentelytapojen vuoksi suomalaiset ministerit saivat varautua käynteihin Hotelli Tornissa usein myöhään iltaisin tai jopa yöllä. Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan valvontakomissio oli Suomelle poliittisesti ja henkisesti raskas taakka, mutta ei läheskään sellainen riippakivi kuin Neuvostoliiton valtapiiriin joutuneiden Itä-Euroopan maiden kannettaviksi tulleet kokonaiset miehitysarmeijat.Tarkka & Tiitta, 1987, s. 171.
Valvontakomission toimia edelsivät usein Neuvostoliiton alueelta käsin toimineen Suomen vapausradion esittämät kannanotot, joita suomalaiset kommunistit toistivat omassa propagandassaan. Tästä syntyi vaikutelma, että komissio toimi kommunistien ilmiantojen perusteella. Kiinteää yhteydenpitoa komission ja suomalaisten kommunistien välillä ei kuitenkaan ollut.Suomen historian Pikkujättiläinen, s. 745.
Suomen tiedusteluelimet eivät luottaneet valvontakomissioon ja pyrkivät hankkimaan salaa tietoja sen toiminnasta ja organisaatiosta. Suomen ulkoministeriön sotilastoimisto järjesti valvontakomissiolle tulkkeja, jotka raportoivat kaikesta näkemästään ja kuulemastaan salaa ulkoministeriölle. Puolustusvoimien pääesikunnan tiedusteluosasto salakuunteli hotelli Tornista lähteneitä komission puhelinlinjoja joulukuusta 1944 maaliskuun 1945 loppuun saakka (loppuvaiheessa vastuu toiminnasta siirtyi pääesikunnan muille osastoille). Kertoman mukaan jopa Ždanovin ja Stalinin välisiä puhelinkeskusteluja onnistuttiin kuuntelemaan. Myös valtiollinen poliisi keräsi salaa tietoja valvontakomissiosta siinä vaiheessa, kun se itse ei vielä ollut kommunistien hallussa. Suomalaisten keräämät tiedustelutiedot viittasivat kaikki siihen, että valvontakomission pyrkimyksenä ei ollut järjestää tai tukea pelättyä kommunistien vallankaappausta Suomessa.Osmo Jussila: Suomen tie 1944–1948: Miksi siitä ei tullut kansandemokratiaa, s. 54–55. WSOY 1990.
Valvontakomission brittiläiset jäsenet olivat saaneet maansa ulkoministeriöltä toimintaohjeet, joiden mukaan Yhdistyneen kuningaskunnan politiikan tavoitteena oli taata Suomen säilyminen vapaana ja itsenäisenä. Sen vuoksi heidän velvollisuutenaan oli välittömästi raportoida Lontooseen, mikäli komission venäläiset jäsenet olisivat pyrkineet loukkaamaan Suomen suvereenisuutta tai tulkitsemaan välirauhansopimuksen ehtoja Suomen kannalta epäedullisesti. Samaan aikaan heidän oli vältettävä herättämästä epäluuloja komission neuvosto-osapuolessa.Suomen historian Pikkujättläinen, s. 742.
Saksalaisten vetäytyminen maasta
Ensimmäiseksi komissio kiinnitti huomiota liian hitaasti ja sopuisasti tapahtuneeseen saksalaisjoukkojen vetäytymiseen Lapissa. Suomalaiset ja saksalaiset joukot olivatkin tehneet keskenään salaisen sopimuksen rauhanomaisesta vetäytymisestä. Komissio vaati oikeita taisteluja, vankeja ja sotasaalista. Venäläiset uhkasivat Suomen miehityksellä, elleivät suomalaiset ryhtyisi todellisiin taisteluihin saksalaisia vastaan.Kallioniemi 1989, s. 54 Saksalaisten karkottamista Suomesta haittasi heidän Pohjois-Suomessa harjoittamansa poltetun maan taktiikka, järjestelmällinen tiestön ja rakennuskannan tuhoaminen. Suomi julisti sodan Saksalle 3. maaliskuuta 1945, millä ei juuri ollut käytännön merkitystä. Viimeisten saksalaisten sotilaiden havaittiin poistuneen Suomen alueelta Kilpisjärvellä 27. huhtikuuta 1945, vain vajaat kaksi viikkoa ennen Saksan lopullista antautumista. Sotatila Suomen ja Saksan välillä oli muodollisesti voimassa vuoteen 1954 saakka.Visuri 2006, s. 30.
Järjestöjen lakkauttaminen
Välirauhansopimuksen 21. artikla velvoitti Suomea lakkauttamaan fasistiset ja liittoutuneiden sekä Neuvostoliiton vastaista propagandaa harjoittaneet järjestöt. Urho Castrénin hallitus lakkautti välittömästi melko pienen määrän järjestöjä, lähinnä avoimen kansallissosialistisia pienryhmiä sekä Isänmaallisen kansanliikkeen ja Akateemisen Karjala-Seuran. Valvontakomissio kuitenkin vaati myös muun muassa Suojeluskuntajärjestön, Lotta Svärdin ja hieman myöhemmin Suomen Aseveljien Liiton lakkauttamista, mikä sitten jouduttiin toteuttamaan.
Sotasyyllisyyskysymys